Yhteisöohjautuvuus koronteenin jälkeen – Mitä hirvikolari opetti?
Ajoin hirvikolarin syksyllä 1991. Tämä 30 vuoden takainen onnettomuus tarjosi yhden näkökulman pandemianjälkeiseen aikaan. Merkittävää on se, miten toimimme poikkeuksellisten olosuhteiden jälkeen. Näemmekö tärkeäksi tukea yhteisöohjautuvuutta koronan vahvistaman itseohjautuvuuden jälkeen?
Syksyllä kolmisenkymmentä vuotta sitten olin poikien kanssa viihteellisellä ”sieniretkellä” Mikkelin suunnalla. Lähdimme lauantai-iltana mökiltä syömään läheiselle huoltoasemalle. Keli oli syksyinen: pimeä juuri laskeutunut, vihmoi vettä. Kun käännyimme hiekkatieltä isommalle nelostielle, painoin faijan Saab ysisatasen kaasua ja iskin nelosta silmään.
Olin juuri kiihdyttänyt kahdeksaankymppiin, kun vastaamme tuli auto. Sen valot heijastuivat ikävästi tuulilasissa kuluneiden pyyhkimensulkien aiheuttamassa kalvossa. Näkyvyys oli huono. Ja sitten oikealta juoksi jotain isoa tummaa eteemme: hirvi! Ehdin väistää hieman oikealle, ja hirvi tömähti kevyesti auton vasempaan etunurkkaan, pyllähti kuskin puolen etuikkunalle ja lennähti siitä vastaantulijoiden kaistalle. Pam, vastaantulija ajoi siihen pahemmin pahki, ehti joku takapenkiltä nähdä.
Kun pysäytin auton pimeän tien reunaan, jätin autoon hätävilkut päälle ja menimme tutkimaan omia ja vastaantulijan vaurioita. Homman ydin on tämä: sekä me että toisen auton matkustajat olimme lievästi kauhistuneita tapahtuneesta. Toisessa autossa oli perhe, isä, äiti ja tytär. Oli pimeää – ja samaan aikaan kauempaa lähestyi auto. Isä ja äiti ryhtyivät huutamaan tyttärelle: ”Tuu tänne, mee sivuun tieltä, mee penkalle…”
Tytär hätääntyi ja juoksi ensin yhdelle tienreunalle, sitten autolle, sitten taas kiersi auton tien puolelta. Se oli kauheaa, sillä ohi ajanut auto ei juurikaan hidastanut, ja kun tytöllä ei ollut mitään heijastimia, ilmassa olivat todellisen vaaran ainekset. Ihmishenkiä vaativa vahinko meinasi tapahtua heti onnettomuuden jälkeen.
Oppi tästä? Varmista onnettomuuden jälkeen ensimmäiseksi se, ettei pääse tapahtumaan lisävahinkoja.
Kotikonttorista ihmisten ilmoille – Mitä sitten tapahtuu?
Koronteeni (koronakaranteenin aiheuttama henkinen ja fyysinen etäisyys) on hyvin erilainen luonnonkatastrofi kuin hirvikolari. Itseohjautuvuus on kukoistanut – ja yhteisöohjautuvuus kärsinyt. Nyt jo pohdituttaa se, mitä koronteenin jälkeen tapahtuu. Ettei kävisi kuin hirvikolarissa: noustaan omasta kotikonttorista ihmisten ilmoille muina henkilöinä eikä kiinnitetä ympäristöön enää huomiota – pahinhan on ohi.
Pahoin pelkään, että juuri tässä paluussa menneisyyteen tehdään virhe. Moni organisaatio menettää mehukkaan mahdollisuuden pohtia toimintatapojaan. Yhteisöohjautuvuus on se, jota on kaivattu, kun itsensä johtamista ja itseohjautuvuutta on ollut liiaksikin.
Kaipuu kohtaamisiin kannattaa ottaa todesta. Muuten työyhteisön perustarkoitus – olla yhdessä enemmän kuin erikseen, jotain suurempaa päämäärää varten – ei toteudu.

Litteiden organisaatioiden rakennusmestari
perttu.salovaara@renesans.fi
+358 40 718 7000
Lisää yhteisöohjautuvuuden teemoista
Hiljattain julkaistu Matkaopas yhteisöohjautuvuuteen on yksi Business Finlandin rahoittaman Minimalist Organizational Design (MODe) -tutkimushankkeen lopputuotoksista.
Voivatko yhteisöohjautuvuus ja jaettu johtajuus oikeasti toimia? Käy kuuntelemassa tuore podcast, jossa juttelemme uudenlaisesta johtamisesta Reima Launosen kanssa.
Aiemmassa blogissani Ihmiskuva ja luottamus työntekijöihin käsittelen johtamisjärjestelmien ihmiskuvasta.