Syksyllä kolmisenkymmentä vuotta sitten olin poikien kanssa viihteellisellä ”sieniretkellä” Mikkelin suunnalla. Lähdimme lauantai-iltana mökiltä syömään läheiselle huoltoasemalle. Keli oli syksyinen: pimeä juuri laskeutunut, vihmoi vettä. Kun käännyimme hiekkatieltä isommalle nelostielle, painoin faijan Saab ysisatasen kaasua ja iskin nelosta silmään.

Olin juuri kiihdyttänyt kahdeksaankymppiin, kun vastaamme tuli auto. Sen valot heijastuivat ikävästi tuulilasissa kuluneiden pyyhkimensulkien aiheuttamassa kalvossa. Näkyvyys oli huono. Ja sitten oikealta juoksi jotain isoa tummaa eteemme: hirvi! Ehdin väistää hieman oikealle, ja hirvi tömähti kevyesti auton vasempaan etunurkkaan, pyllähti kuskin puolen etuikkunalle ja lennähti siitä vastaantulijoiden kaistalle. Pam, vastaantulija ajoi siihen pahemmin pahki, ehti joku takapenkiltä nähdä.

Kun pysäytin auton pimeän tien reunaan, jätin autoon hätävilkut päälle ja menimme tutkimaan omia ja vastaantulijan vaurioita. Homman ydin on tämä: sekä me että toisen auton matkustajat olimme lievästi kauhistuneita tapahtuneesta. Toisessa autossa oli perhe, isä, äiti ja tytär. Oli pimeää – ja samaan aikaan kauempaa lähestyi auto. Isä ja äiti ryhtyivät huutamaan tyttärelle: ”Tuu tänne, mee sivuun tieltä, mee penkalle…”

Tytär hätääntyi ja juoksi ensin yhdelle tienreunalle, sitten autolle, sitten taas kiersi auton tien puolelta. Se oli kauheaa, sillä ohi ajanut auto ei juurikaan hidastanut, ja kun tytöllä ei ollut mitään heijastimia, ilmassa olivat todellisen vaaran ainekset. Ihmishenkiä vaativa vahinko meinasi tapahtua heti onnettomuuden jälkeen.

Oppi tästä? Varmista onnettomuuden jälkeen ensimmäiseksi se, ettei pääse tapahtumaan lisävahinkoja.