Onko rakenneuudistus oikea diagnoosi?
Hetkittäin tuntuu siltä, että organisaation toiminnallisia haasteita ratkaistaan muuttamalla rakenteita, vaikka juurisyyt ovat jossain ihan muualla. Terveydenhuollossa tämä määriteltäisiin hoitovirheeksi – organisaatiokontekstissa tämä on osa ’normaalia muutosta’.
Oikea lääke oikeaan tautiin
Niin kauan kun meillä on rakenteita, niin kauan meillä on rakenneuudistuksia, kansankielellä ns. laatikkoleikkejä, joissa siirrytään yhdestä organisaatiorakenteesta toiseen.
Rakenneuudistus on paradoksaalinen ilmiö: arvovaltaiset johtajat puhuvat syvällä rintaäänellä sen puolesta ja sen suunnitteluun ja toteutukseen panostetaan valtavasti aikaa ja resursseja, vaikka monet sisimmissään tietätävät, että rakenneuudistuksen vaikuttavuus toiminnan todelliseen uudistumiseen on pidemmässä juoksussa melko marginaalinen.
Parhaimmillaan rakenneuudistus toimii myönteisenä sysäyksenä muutokselle, mutta hetkittäin tuntuu, että rakenneuudistuksella yritetään ratkaista asioita, jotka eivät ratkea rakenneuudistuksella. Olemmeko me rakenneuudistajat jotenkin juntteja? Emmekö me tällä kokemuspohjalla ymmärrä mitä rakenneuudistuksella voi ja ei voi saavuttaa, ja mikä sen panos-tuotos-suhde on?
Selvät tapaukset ovat selviä tapauksia. Esimerkiksi, myönteisenä tapauksena, kahden organisaation yhdistyessä rakenteet vaan pitää jotenkin yhdistää. Tarkoitusperä on selvä, uudistus on perusteltu – eikun rakentamaan. Tai jos osa organisaatiosta myydään pois, ihan sama juttu.
Toisena selvänä perusteena on valtasuhteiden muuttaminen, joko avoimesti tai peitellysti. Tällöin rakennejumppa, muutamalla lisätoimenpiteellä kuten yksilövaihdoksella täydennettynä, on ihan oiva väline. Siinä saadaan tontitus hoidettua ja valtasuhteet uudelleen määriteltyä osana uuden rakenteen pystyttämistä. Uskalletaanko viestiä uudistuksen todellinen tarkoitusperä avoimesti ja läpinäkyvästi on sitten ihan eri juttu. Usein rohkeutta läpinäkyvyyteen ei ole, ja irtisanomiset kommunikoidaan rakenneuudistuksen varjolla.
Mutta sitten onkin rutkaisti niitä tapauksia, jotka eivät aina olekaan selviä, vaikka puheissa niin julistetaankin. Provosoivasti voisi ajatella, että rakenneuudistuksiin ryhdytään joissain tapauksissa osittain sen takia, että ’jotain muutosta pitää tehdä’ ja rakennevoimistelu kaikkine spagaatteineen on laji, jonka osaamme. Ja koska se on myös mandaattimme puitteissa, niin ei muuta kuin piirustuspöytää kohti. Laatikkoleikkiin lähdetään riippumatta siitä ratkaiseeko se oikean asian vai ei.
Esimerkkinä ”Siiloista eroon”-talkoot
Mahdollisen virheellisen diagnoosin selvittäminen alkaa pysähtymällä analysoimaan puhetta tai lukemaan kalvoa, jonka otsikko on ’siksi rakenneuudistus tehdään’.
Nykyisin rakenneuudistuksen perustelujen joukosta löytyy usein väittämä ’tällä pääsemme eroon siiloista”. Kun yksiköiden välillä koetaan olevan muureja, yhteistyötä ei tehdä yli rajojen eikä poikkileikkaavia prosesseja saada toimimaan, ryhdytään uusimaan rakenteita.
Mutta poistuvatko siilot kun jäsennämme tekemisemme uusiksi siiloiksi? Ei käy kieltäminen, että rakenteella voi olla vaikutus siiloutumiseen, mutta ainahan meillä on joku siiloutumisen mahdollistava organisatorinen, digitaalinen tai henkinen rakenne, eikö?
Entäpä jos pääsyy siiloutumiseen löytyy jostain ihan muualta kuin rakenteesta? Voivatko asenteet tai vallitseva kulttuuri estää tai hidastaa ihmisten rajat ylittävää yhteistyötä? Myös tavoiteasetanta, toimintatavat ja palkitseminen, jotka on rakennettu yksikkölähtöisesti, vahvistavat siiloissa pysymistä. Tai johtaminen, joka sallii kaiken tämän tapahtuvan.
Fokus juurisyiden ymmärtämiseen
Siiloutumisesimerkki toimikoon ajatuksen herättäjänä rakenteiden merkityksestä tai niiden merkityksettömyydestä. Laatikkoleikin sijaan siinä kannattaisi ensisijaisesti pysähtyä organisaation peilin ääreen miettimään: ”mitkä ovat todelliset syyt siiloutumisellemme ja miten pääsemme eroon siiloista ehkä jopa rakenteita uudistamatta?”
Asian ytimessä sykkii peruskysymys siitä ’miksi rakenneuudistus tehdään ja mitä sillä halutaan saavuttaa’. Rakenneuudistus on harvoin hetken mielijohde ja se tehdään aina jostain (jonkun mielestä) järkiperäisisestä syystä, jolloin siitä johdettu rakennemuutos on rationaalisen valmistelu- ja päätöksentekoprosessin tuotos. Syyt ja perustelut voivat olla todellisia tai kuviteltuja, ne voivat olla avoimesti kerrottuja tai savuverhon taakse piilotettuja, mutta aina joku syy löytyy.
Pääpointti on kuitenkin se, että johdon ei pitäisi fokusoida läheskään niin paljon rakenneuudistuksen perustelemiseen kuin siihen, että saadaan syvällinen ymmärrys juurisyistä, tunnistetaan oikeat ratkaisut oikeisiin ongelmiin ja sen pohjalta arvioidaan missä määrin ja millä tavalla rakenneuudistus mahdollisesti otetaan osaksi keinovalikoimaa.
Ensin siis tutkinta, sitten hutkinta. Keskittymällä juurisyiden ymmärtämiseen rakennuudistuksen perustelemisen sijaan vältyttäisiin monilta ’hoitovirheiltä’ ja niiden aiheuttamista organisatorisista komplikaatioista.

niclas.lindgren@renesans.fi
+ 358 40 900 0480